Tässä yhdenä hyvin tuulisena päivänä huomasin, että kaikki kaupungin hullut tunnisti hyvin. Jostain syystä ne kaikki kantoivat mukanaan tyhjää muovipussia, jotka sitten lepattivat tuulessa. Repesin nauramaan. Kai minunkin pitäisi alkaa liputtaa hulluuttani sen sijaan että pidän sitä vakan alla. Nyt, kun on kertonut kaikille kyselijöille siitä, että minulla on sivupersoonia, ihmiset ovat kiinnostuneet ja kyselleet lisää. Sitten on saanut kertoa kaikista meistä pitkät pätkät.

Saa rutosti uusia kavereita, kun myöntää, että pää on täynnä populaa. Jos alkaa ärsyttää, Altaïr ilmestyy viereen ja rupeaa juttelemaan. Jos menee leikkipuiston ohi, joku lapsiosa ehdottaa, että käydään vähän roikkumassa pää alaspäin. Bussipysäkillä odotellessa voi pistää musaa nappikuulokkeisiin ja vetää tunteella. Saa kanssaihmiset hymyilemään.

Nyt on jotenkin vapautuneempi olo. Ei enää tarvitse esittää normaalia. Minä olen epänormaali ja iloinen siitä. Harmaat ihmiset ovat tylsiä.

Ryhtykää ihmiset avoimesti hulluiksi! Kannattaa.

Mulla on nyt pari päivää ollut hirveät viekkarit röökistä, vaikka en siis koskaan ole tupakoinut. Sipe tupakoi, tai ainakin uskoo tupakoivansa. Kun hän on ollut pinnalla, enkä minä ole antanut hänen polttaa yhtäkään, olen oikeasti ruvennut tärisemään välillä röökinhimoissani. Jos joku polttaa lähistöllä, alkaa kauhea tappelu mennäänkö lähemmäs, kauemmas, tuulen ylä- vai alapuolelle, pitäisikö kysyä saatasko me pummia yks.

Hirveä biletyshinku. Altaïr oikeasti sekoaa kohta, jos ei pääse baanalle. Pitää jostain löytää pari homomiestä sille kaveriksi, jos rauhoittuisi. Saakohan Setan bileisiin mennä, jos sivupersoona on homo? XD Täällä perämettässä ei heterot kunnon tanssibileitä järkkää.

Lesbo on ruvennut aktivoitumaan sekin. Se on hyvin varma mielipiteistään, eikä epäröi jakaa niitä. Saa nähdä, millaiseksi elämä muuttuu, jos se nousee olkapäälle.

Huomaan jo aika hyvin kuka on milloinkin "paikalla". Kun Sipe on päällimmäisenä, mulla pitää aina olla joku hattu tai huivi tai huppu päässä. Altaïr haluaa käyttää lihaksiaan ja näyttää olevansa vahva. Sillä on myös voimakas suojelunhalu heikompiaan kohtaan. En tiedä tällä hetkellä, kuka nyt on voimakkaimmin läsnä. Tuntuu, että vähän kaikki, mutta ei kukaan. Vähän kuin kaikki olisivat yhtä kaukana... Toisaalta kirjoittaminen on nyt hirveän helppoa, ja tekstiä vain syntyy... Joku luova osa päällimmäisenä? Kirjaiilja? Se osa ei puhu mitään, se vain kertoo tarinoita tekstimuodossa. Se sanelee, minä kirjoitan. Mikään muu ei oikein kiinnosta sitä. Se haluaa maalata maiseman sanoilla ja upota siihen.

Miksi helvetissä minä vollotan nykyään jatkuvasti onnesta? Itkin, kun tajusin, ettei huoneessani ole MITÄÄN pelottavaa. Täällä ei ole miehiä, ei sänkyä, ei sohvaa, ei hirveitä tavaravuoria. Tänne ei pääse yksikään mies, ei edes mieheni, ilman että avaan heille oven. Tänään itkin lenkillä, kun oli niin kivaa. Itkin kaupassa, kun sain ostaa juustoa. Itkin, kun minulla on niin ihanat lenkkarit.

Minulla on nykyään melkein aina kuulokkeet korvilla. Piti potkaista tuoli pois alta ja vetää täysillä biisin mukana alusta loppuun. Onneksi kuulokkeissani riittää piuhaa useita metrejä, niin voi soitattaa musaa lujaa ja tanssia ilman että naapurit häiriintyvät. Biiisin loputtua aloin itkeä onnesta, taas. Minä saan soittaa juuri sitä musaa, mitä haluan ja vielä tanssiakin! On se elämä ihanaa.

Eikö mun aivot kestä sitä, että oon ilonen, vai onko se jotain niin ihmeellistä, että heti tulvii yli? Mitä hittoa? Ja ennen kuin joku kysyy: Ei, en ole raskaana.

Siitä piti vielä kertoa. Viime terapiassa tapahtui omituisia asioita. Ennen tapaamista teimme periaatepäätöksen: Me olemme monta, emmekä rupea terpan takia muuta esittämään. Siitä seurasi monia kummallisuuksia: Ensinnäkin Sipe esiintyi ensimmäistä kertaa avoimesti. Se ja Rebecca olivat pinnalla koko istunnon ajan. Sipe veti hupun päähäni ja tuijotti terppaa kulmiensa alta. Rebecca hakkasi sohvaa nyrkillään silloin tällöin. (Me ei koskaan ennen oltu istuttu sohvalla! Aina nojatuolissa!) Toisekseen melkein oksensin. Kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla mietin sitä, miten mummo yrittää pakottaa minut "normaaliksi". Toisella kerralla ajattelin laiminlyöjää, ja miten hän haluaisi, että olisin taas "normaali". Kolmanneksi: en ole koskaan ollut yhtä lähellä itkua. Neljäs ihmeellinen asia oli, että minua alkoi kesken kaiken pyörryttää, kun teini-osa halusi kertoa ettei hyväksikäyttö loppunut, ennen kuin olin 17v. En usko sitä, mutta annoin sen kuitenkin kertoa asiansa terpalle.

Terppa parka varmaan hakeutuu kohta eläkkeelle. Hän niin kovasti toivoi, että olisin "terve", kun kolme vuotta terapiaa oli ohi. Kolme vuotta terapiaa sai minut toimintakykyiseksi vuoden ajaksi. Sitten palaan hänen luokseen ja kerron sivupersoonistani ja oireilen vakavasti istuntojen aikana. Mutta nyt osat ovat olleet tapaamisten välillä rauhallisia. Tai itse asiassa minusta tuntuu, että ne ovat kadonneet jonnekin. Ne ovat niin syvällä alitajunnassani, että minun pitää kutsua niitä, jos haluan tavoittaa ne.

Myös Muumi pyrki pinnalle terapiassa. Se vain ei saanut sanotuksi kuin RAAAAAH! Niin kauan kuin Tulkki vihaa sitä syvästi, emme saa selville, mitä Muumi-rukka yrittää kertoa. Luulin Tulkin pelkäävän Muumia, kuten muidenkin, mutta se tunteekin vihaa. Miksi, en tiedä.

Terpan reaktio siihen, että minä, joka puhun hänelle, olen nimeltäni Toteuttaja, enkä (kutsumanimeni), oli merkille pantava. Hänen kehonsa jännittyi, hän terästäytyi, mutta ei sanonut mitään. Kasvojen ilmeestä en tiedä, en katso häntä kasvoihin. Hän oli huolissaan siitä, että kuntoni vain heikkenee. Osia nousee esiin jatkuvasti lisää. Hän ehdotti sairaalahoitoa, mutta en minä usko, että ne siellä voisivat tehdä mitään osieni esiinnousun estämiseksi. Meitä nyt vain on monta. Sille ei voi mitään. Kaikkia pitää kuulla, ennen kuin tämä on ohi. Alan pelätä, että meitä on satoja. Kun yritän kysyä lukumäärää Väestönlaskijalta, näen numerotaulun, jonka numerot vilisevät niin hirveää vauhtia, ettei niistä saa selvää. Huoh.

Kolme vuotta terapiaa kai riitti siihen, että minut, Toteuttaja saatiin tarpeeksi vakaaksi. Nyt voidaan sitten käsitellä muiden asiat.

Luovuuteni on kadonnut, taas. Johtuu ehkä siitä, että siitä vastaavat osat ovat täydessä työntouhussa. En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta tänään hierojalla lihakseni reagoivat hierontaan aivan eri tavalla kuin ennen. Hierojan ei tarvinnut paljoa vaivata, kun lihas jo rentoutui kosketuksen alla. Ennen on melkeinpä tarvittu täryjyrää ennen kuin mitään on tapahtunut. Kehossani tapahtuu muutenkin. Hikoilen kuin hullu, finnejä tulee paikkoihin, joissa minulla ei ole ennen ollut niitä koskaan (esim. posket) ja saan kuumia aaltoja. Hormonitoiminta käynnistyy? Keho käynnistyy?

Olen taas ihmetellyt sitä, miten syvästi insesti/toistuva raiskaaminen/väkivallan uhka vaikuttaa. Se on vaikuttanut jaksamiseeni, asentooni, lihaksiini, ryhtiini, liikeratoihini, niveliini, tapaani elää elämääni, ihmissuhteisiini, valintoihini. Niin ja seksuaalisuuteeni. Minulta on kysytty paljon, miten ylipäätään pystyn harrastamaan seksiä. Helposti:

1. Pidä silmät kiinni.

2. Dissosioi.

3. Älä rohkaise puolisoasi mihinkään muuhun toimintaan kuin sellaiseen, mikä johtaa hänen nopeaan laukeamiseensa. Esileikiksi riittää liukasteen levitys.

4. Mikäli mahdollista, anna yhden osasi hoitaa hommat automaatiolla. Tämä onnistuu parhaiten, jos kaikki tapahtuu aina samalla tavalla: Sängyssä, saman kumppanin kanssa, samassa asennossa jne.

5. Keskity ajattelemaan kaikkea, mikä erottaa nykyisen kumppanisi raiskaajastasi/raiskaajistasi. Kertaa niitä päässäsi kuin mantraa. Työnnä nousevat flash-backit pois mielestäsi mahdollisimman nopeasti.

6. Älä odota nautintoa tai orgasmia. Kiihottumista tarvitaan vain sen verran, että kykenet yhdyntään.

7. Jos tunnet kipua, älä kerro siitä. Kertominen veisi vain aikaa, ja me haluamme että tämä on ohi mahdollisimman pian.

8. Anna äijän kouria juuri sieltä, mistä hän haluaa. Ihan sama, vaikka iskisi ensimmäiseksi tisseihin kiinni, kunhan hän kiihottuu.

9. Romantiikka ei kuulu makuuhuoneeseen.

10. Muista ehkäisy. Et todellakaan halua saada lapsia, joku voi vaikka raiskata ne.

Surullista, mutta toimii.

Harrastan seksiä mieheni kanssa samoin kuin aikoinaan isäni kanssa: Tottelen kiltisti, en halua olla paikalla ollenkaan, häpeän kiihottumistani, en sano ei, en valita, en odota mitään muuta kuin että se olisi OHI. Ja pian.

"We're just like roaches, never dying, always living." (Premo - Above The Clouds intro)

Vaikka on väärin sanoa, että olisin "harrastanut seksiä" mielensärkijän kanssa. Hän käytti minua seksilelunaan. Siinä ei minulta kysytty. Toisaalta ei minulta kysytty monesta muustakaan asiasta. He valitsivat harrastukseni puolestani.

En millään malta odottaa sitä, että vihdoin saisin jalkani kuntoon. Nykyisellään ne eivät kestä urheilua, koska kun yksi jumi saadaan auki, ilmestyy toinen. Kun uusi liike on mahdollinen, lihas joka sitä kontrolloi, menee totaalijumiin äkillisestä rasituksesta. Hitto, kuinka monta lihasta juoksemiseen tarvitaankaan! Haluaisin aloittaa capoeiran tai thai-nyrkkeilyn. Toistaiseksi pitää keskittyä urheiluun, johon ei tarvita jalkoja. Vaikka hieroja huomauttikin, että olen saanut vatsalihakseni totaalijumiin. Että niiden hierominen teki kipeää!

Vaikka avauduinkin raha-asioista aiemmin, ei niistä kannata stressata. Miehen mukaan meillä on varaa kuntouttaa minut. Minua vain riipii se, että kulutan kaikki rahamme johonkin aivan turhaan: Minuun. Toisaalta nautin, toisaalta pelkään, minne tämä tie vie.