Eilen tuli taas käytyä lenkillä. Ensimmäistä kertaa ei ruvennut sattumaan mihinkään lihakseen. Päinvastoin: hartiani kysyivät, saavatko nekin tulla hupiin mukaan. Oli hassua, kun hartiat eivät enää pyrkineet korviin, vaan heiluivat rennosti menemään. Hirmuinen energiamäärä sieltä vapautui. Teki mieli nyrkkeillä ilmaa, mutta en ihan kehdannut. Suuri oivallus oli, että minä voin juosta. Ja juokseminen on kivaa kun ei tarvitse juosta henkensä edestä. Ymmärsin, miksi ihmiset käyvät lenkillä: Huvikseen. Jouduin kylläkin opettelemaan uudelleen, miten juostaan. Olen ollut niin pitkään niin jumissa, ettei juoksussakin tarvittavien pitkien askelten ottaminen onnistu ilman tietoista miettimistä. Ehdin ottaa noin neljä askelta, kun pidemmän askeleen ottamisen aiheuttama nykiminen etureidessä laukaisi jotain. Piti vähän aikaa kävellä ja antaa itkun tulla. Sitten juoksin taas. Vaikeaa, kun piti muistaa hengittää samalla. Olen niin tottunut hengittämään vain pinnallisesti, että pallean käyttäminen unohtuu, ellen keskity. Eli piti muistaa hengittää pallealla, ottaa pitkiä askeleita eli juosta hölkkäämisen sijaan ja piti vielä pysyä pystyssä, olla törmäämättä keneenkään ja muistaa, mitä polkua pitkin piti mennä että ei eksy (tuo puisto on aika hemmetin iso). Mikä oli ihmeellistä, oli se, miten nopeasti pääsin eteenpäin ja miten pitkään jaksoin juosta. Olen luullut olevani rapakunnossa, mutta se taisi johtua vain siitä, että hengitin noin puolella keuhkojeni tilavuudesta ja lihasteni kaikki energia meni sisäisten traumojen pitämiseen lukkojen takana.

Ihanaa, että tuolla saa käydä kolme kertaa viikossa, eikä maksa mitään!

Luin siis kirjoja reissussa, ja otin vielä yhden mukaanikin. Työn alla on Vainottu mieli. Olen nyt oppinut, että kun ihminen traumatisoituu, hänen persoonallisuutensa hajoaa (ainakin) kahtia, näennäisen normaaliin ja emotionaaliseen persoonallisuuteen. Näennäisen normaali pyrkii jatkamaan elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, koska se ei tiedä että jotain on tapahtunut. Emotionaalinen puoli ei tiedä, että vaara on jo ohi ja yrittää takaumien ym. keinoin kertoa näennäisen normaalille persoonalle tämän olevan vaarassa. Jos ulkoinen uhkatilanne pitkittyy, etenkin jos sen kokija on lapsi, kumpikin osa voi pirstoutua useisiin osiin. Kun aikuinen nainen siis lukitsee itsensä vessaan ja pyytää että paha mies menisi pois, kun hänen puolisonsa ehdottaa seksiä, nainen ei ole hullu. Hänen emotionaalinen puolensa, joka ei tiedä, että vaara on ohi, aktivoitui, tulkitsi tilanteen omien tietojensa pohjalta ja päätteli, että ainoa järkevä toimintatapa on paeta lukkojen taakse ja anoa armoa.

Tästä viisastuneena, kun lisäksi Rosénissa selkälihaksista tuli toive, ettei enää tarvitsisi pelätä, päätin kertoa itselleni, että vaara on ohi. Olin sohvalla itsekseni lukemassa, eikä kukaan ollut viereisissäkään huoneissa. Pyysin sitä osaa, jonka mielestä olen vaarassa, tulemaan tarkistamaan asian, päästin sen siis "puikkoihin" hetkeksi, mutta valvotusti. Olin siis itse tietoinen siitä, mitä tapahtuu, en poistunut takavasemmalle. Osa oli minua nuorempi, noin kymmenvuotias. Kävimme läpi kaiken, mitä huoneessa oli. Jos se tulkitsi jonkin vaaralliseksi, kerroin sille, miksi niin ei ollut. Katsoin sohvan alle, varmistin, ettei kukaan roikkunut yläpuolellani jne. Kun kuulin appiukon liikkuvan viereisessä huoneessa, mikä tulkittiin vaaralliseksi, kerroin, ettei kyseinen mies ole ikinä tehnyt meille mitään pahaa, eikä todennäköisesti teekkään. Kerroin järkiosan olevan tästä täysin vakuuttunut. Lopulta osa oli tyytyväinen ja luotti minun tulkintaani tilanteesta: emme ole vaarassa. Tämän todettuaan se poistui takavasemmalle. Noin varttia myöhemmin selkälihaksissani tapahtui jotain: niitä pisteli.

Myöhemmin toistin tämän harjoituksen kun olin menossa nukkumaan, miehen ollessa vessassa. Otin taas yhteyden emotionaaliseen osaani, ja annoin sen tarkistaa sängyn alusen ja kaikki esineet huoneessa. En arvottanut sen tekemisiä, vain kerroin että jokin ei ole vaarallinen, jos se niin epäili. Vaatehuone käytiin erityisen tarkkaan läpi, jopa kaikki viltit piti nostella. Huomasin, että emotionaalisen osan tarvitsi tehdä myös todellisuustestausta: Se halusi silittää vilttejä varmistaakseen, että ne ovat olemassa. Vaatehuoneessa ollut peruukki tulkittiin niin vaaralliseksi, että se piti laittaa varapeiton alle näkymättömiin. Kun huone oli näin tarkistettu, selässäni taas rentoutui jotain. Yöllä piti kyllä käydä keskustelu siitä, mistä tiedän etten ole vaarassa. Pelkistin sen kahteen asiaan: En ole kuullut särkyvän lasin kilinää, joten kukaan ei ole tulossa ikkunasta. Kukaan ei myöskään ole avannut huoneeseen johtavaa ovea, joten kukaan ei ole tulossa sieltä. Osa tarkisti asian muististani: kumpaakaan ääntä ei oltu rekisteröity. Se jäi joksikin aikaa kuuntelemaan, mutta kun kumpaakaan ääntä ei kuulunut, se lopulta kai uskoi minua. Välillä se kyllä äkillisen äänen kuulessaan kysyi minulta taas, olenko varma. Kun kerroin, ettei ääni ollut kumpikaan vaarallisista äänistä (oven avautuminen tai lasin särkyminen), se rauhoittui taas aktivoituakseen, kun jotain kuului. Lopulta nukahdin, eli ilmeisesti se rauhoittui.

Olen nyt jatkanut turvatarkistamista eri paikoissa: jäädessäni jonnekin yksin tai istuessani autossa, bussissa, täällä. Jossain vaiheessa perusteellisen tutkimisen sijaan pyöritin vain päätäni nähdäkseni ympärilleni. Sitten vain vilkaisin ympärilleni. Nyt tulee vastaukseksi: "Heh, kyllä minä uskon sinua." Elämä on nyt taas ihanampaa, kun ei alitajuisesti usko kuolevansa hetkenä minä hyvänsä. Lisäksi nykyään olen tarkkaavaisempi. Kun en jatkuvasti pyri tukahduttamaan itsessäni osaa, joka kertoo minun olevan vaarassa, olen herkempi huomaamaan, mitä ympärilläni tapahtuu. On ihan hullua, miten rento kehoni on nykyään. Jos se olisi siirtynyt siitä täysjumista, jossa se pahimmillaan oli, tähän rentouteen ilman kaikkia näitä välivaiheita, olisin varmaan kaatunut pääsemättä enää pystyyn. Niin tottunut olin siihen tukeen, jonka jumittuneet lihakset minulle antoivat. Nytkin lenkillä on välillä meinannut pettää jalka alta, kun jokin yksittäinen lihas on rentoutunut. On minun kehoni viisas. Vahva ja viisas. :)

Kommenteissa on kysytty, miten täristään. Jos nyt vihdoin ehtisin vastata sen, mitä minä asiasta tiedän. Korostan, että en ole saanut tässä aiheessa mitään virallista koulutusta. Jos joku virallisen koulutuksen saanut sanoo teille eri tavalla, uskokaa häntä ennemmin kuin minua.

Täriseminen on kehon luonnollinen reaktio, jolla puretaan pelko lihaksista. Jos tuon luonnollisen reaktion on joutunut tukahduttamaan tai se on keskeytetty liian monta kertaa, todennäköisesti ei enää muista, miten se tehtiin. Sen voi laukaista kahdella tavalla: venyttämällä tai rasittamalla lihaksia. Ennen aloittamista kannattaa venytellä kevyesti (n. 5 sek/venytys) jollain tavalla. Tärisemistä ei suositella, jos sinut on vastikään leikattu niin, että tikit voivat aueta äkkinäisistä liikkeistä, mutta muuten riittää, että on joku, jonka kanssa purkaa tilanne, jos sen mukana nousee jotain, minkä käsittelyssä tarvitsee apua. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kaikki mieleen nousevat ajatukset ja kuvat nousevat, jotta keho paranisi. Ehkä tuo ajatus tekee ne helpommiksi kestää? Fyysinen kipu ei kuulu asiaan, jos sitä tuntee, tulee lopettaa tai muuttaa asentoaan mukavammaksi. Tässä pari tärisemisasentoa:

1. seinää vasten istuminen
Mene selkä seinää vasten. Pidä selkäsi kiinni seinässä ja astu jaloillasi vähän eteenpäin. Laske sitten ylävartaloasi alaspäin, vähän kuin istuisit näkymättömään tuoliin. Jalkojen pitäisi olla sivusta katsottuna suorassa kulmassa. Keskity hengittämään syvään. Pysy paikoillasi, kunnes jalkalihaksesi väsyvät, ja alkavat täristä. Jos lihakset väsyvät niin, että tunnet kipua, nosta itseäsi noin sentti ylöspäin. Lopulta seisot selkä seinää vasten ja jalkasi tärisevät.

2. makuulla täriseminen
Mene makaamaan selällesi. Jos haluat, ota tyyny pääsi alle. Anna käsiesi olla rennosti sivuillasi. Laita jalkapohjat yhteen ja nosta lantiosi ylös. Pidä lantiota ylhäällä, kunnes jalkalihaksesi alkavat täristä. Ne jatkavat tärinää, kun lasket lantiosi alas. Jos eivät, nosta lantio uudelleen ilmaan ja hae tärinä uudelleen. Jos tärinä loppuu oltuasi jonkin aikaa lantio maassa, nosta polviasi vähän ylöspäin ja tärinän pitäisi taas voimistua. Lopulta polvesi koskettavat toisiaan. Tässä vaiheessa jotkut kokevat jaloista lähtevän energian leviävän koko kehoon ja myös ylävartalon alkavan täristä. Minulla se vei useita yrityksiä, ennen kuin ylävartalossa alkoi tapahtua jotain.

3. pää alaspäin
Seiso hartioitasi leveämmässä haara-asennossa, mutta älä niin leveässä että tuntuu että haarat repeää justiinsa. Anna polvien olla vähän koukussa. Vie sitten kädet kohti lattiaa niin pitkälle kuin ne pakottamatta menevät. Anna koko ylävartalosi lantiosta ylöspäin roikkua rentona. Jos pelkäät kaatuvasi, tee tämä takapuoli seinää vasten. Jalkojen takaosissa pitäisi tuntua kevyttä venytystä. Säädä polvia enemmän koukkuun, jos venyy liikaa, ja suorempaan, jos ei veny ollenkaan. Vähitellen jalat alkavat täristä. Pysy asennossa niin kauan kuin mukavalta tuntuu. Nosta sitten itsesi seisomaan. Pidä polvet yhä "pehmeinä", eli vähän koukussa ja anna tärinän jatkua. Itse otan tässä vaiheessa jalkoja lähemmäs toisiaan hartioiden levyiseen haara-asentoon, niin tunnen seisovani tukevammin.

4. tärinävenyttely
Istu lattialla aitajuoksija-asennossa tai jalat suorina niin auki kuin ne saat. Paina ylävartaloasi toisen jalan päälle, nenä kohti polvea. Pysy asennossa noin viiden hengityksen ajan. Kaadu sitten selällesi ja nosta äsken venyttämäsi jalka ilmaan ja anna sen täristä. Toista toiselle jalalle.

Kokemus on jo nyt opettanut, että kaikki asennot eivät toimi kaikilla. Jotkut alkavat täristä ilman mitään alkutoimenpiteitä, kunhan vain antavat itselleen luvan siihen. Tärisemisen ideana on palata kehoonsa, saada takaisin kehotuntonsa. Menet siis kehoosi, ja kuuntelet sitä, annat sen liikkua kuten se haluaa. Itsensä käskyttäminen ei auta. Pyri olemaan arvottamatta kehosi liikettä, anna sille vain lupa tulla. Puhun tärisemisestä, mutta käytännössä keho voi haluta huojua, hyppiä, vääntelehtiä, krampata, vatkata ja väännellä itseään. Pelottavienkin liikkeiden tarkoitus on parantaa sinut. Keskity hengittämään mahdollisimman syvään. Jos tunnet palleasi, käytä sitä mahdollisimman paljon, koska palleahengitys on hyvin rentouttavaa. Ja muista: vaikka et saisi täristyä yhtään, se ei tarkoita, että olet huono ihminen. Kokeile uudelleen jonain toisena päivänä. Ehkä sinun pitää edistyä ensin jollain muulla saralla, ennen kuin tärinä alkaa. Ja jos kehosi tärisee, kehu sitä. Kaikki tärinä on hyvästä. Jos alat täristä kaupungilla, anna tärinän tulla. Tähän vuodenaikaan kaikki vain luulevat, että sinulla on kylmä.

Vielä mieleen nousevista kuvista: Kun tiikeri herää - kirjassa puhuttiin kahdesta "pyörteestä" joiden välillä ihminen seilaa parantuessaan. Toinen pyörre koostuu traumamuistoista. Toinen voimaannuttavista, parantavista kuvista. Tärisemisen myötä voi siis nousta sekaisin kuvia jotka liittyvät traumaan ja kuvia, joissa olet iloinen, vahva, terve. Tämä on normaalia, ja keho pyrkii näin voimaannuttamaan sinua, jotta pääsisit traumasta eroon.

Jos onnistut tärisemään jossain eri asennossa kuin tässä luetellut, toivon että kerrot siitä kommenteissa. 

Ärsyttävää, miten paljon kirjoitettavaa olisi, mutta miten vähän sitä tänne saa, kun ei ole oman koneen ääressä. Nyt on sentään normikokoinen näppäimistö lainassa, joten pääsen kirjaamaan asioita ylös.

Tänään Rosénissa olin kuulemma kuin aurinko, toin valon mukanani huoneeseen. Siltä minusta tuntuukin. Voin paremmin kuin koskaan. Hoidimme selkääni, joka haluaa vetää minut sikiöasentoon, palleaani, joka on täysin jäätynyt ja niskaani, joka on huolissaan siskostani. Kerroin terapeutille tärisemisestä, ja hänestä se oli hyvä löytö. Menetelmä on hänellekin tuttu, ja hän oli iloinen että olin saanut siitä apua. Pöydällä aloinkin sitten täristä enemmän kuin koskaan ennen. Yläruumiissani aktivoituivat hyvin syvällä olevat lihakset, jotka eivät ole ennen tärisseet. Kerta oli hyvin intensiivinen. Joka kohteessa minusta päästiin vasta vähän alkuun, kun terppa jo hyppäsi seuraavaan. Sitten kerta olikin jo ohi ja oli loppurentoutumisen aika. Kokonaisuudessaan kerta kesti tunnin ja vartin.

Selästäni löytyi pieni uhmaikäinen, itkevä tyttö. Kun terppa koski selkääni, kylkilihakseni alkoivat heti suojella selkää rakentamalla puolustusvalleja. Selkälihakseni halusivat niin kovasti vetää minua sikiöasentoon, että hämmästyin suuresti, kun tyttö kertoi eniten toivovansa, ettei enää tarvitsisi pelätä. Selkä reagoi heti. Palleasta löytyi mielentöntä pelkoa. Pelkäsin kuolemaa, itseni ja perheenjäsenteni. Yritin tuntea pelkoa, mutta pystyin saamaan sen päälle vain sekunnin murto-osiksi. En osaa pelätä, se on palleassani lukkojen takana. Kun palleassa saatiin aikaan lumivyöryjä, siirryttiin kaulaani, jossa lihakset olivat täysin jumissa. Sieltä löytyi huoli siskostani. Näen hänessä täysillä toimivat traumatisoitumisen oireet, enkä voi auttaa, koska hän ei halua apuani. Helkkari.

Oikean olkapään painelu sai aikaan mielettömiä kramppeja oikealla puolella, kädessä ja kyljessä. Terppa huomautti, että en hengitä. Keskityin hengittämään syvään palleaan asti, ja krampit muuttuivat todella voimakkaaksi vatkaamiseksi ja tärinäksi. Ensimmäistä kertaa tuntui, että kehoni otti vallan, mitä tärisemiseen tulee. Minä jäin statistin rooliin. Hallinnan jättäminen oli uskomattoman pelottavaa, mutta olin samaan aikaan iloinen siitä, että kehoni paranee. Olen järkyttynyt siitä, miten vahvoja lihaksia minulla on. Terppa sanoi, että selkälihakseni ovat hyvin kehittyneet. Niiden energia vain menee suojeluuni, ei siihen että jaksaisin tehdä selkälihasliikkeitä tai edes istua suorassa.

Eilen tavattiin taas ryhmäterapiaporukalla, tai kaikkien niiden kesken, jotka olivat kaupungissa. Hirveän ihana ilta. Tuli käytyä läpi narsististalkkerin tapaus, kaikkien oudot oireet (siis ne, jotka ovat ilmestyneet sitten viime tapaamisen) ja pohdittua, miten terveydenhuollon asiantuntijoiden kykyä hoitaa "meitä" voisi parantaa. Tuli mieleen, että kaikille, jotka sanovat että seksuaalinen hyväksikäyttö rikkoo loppuelämäksi, olisi voinut näyttää tuosta illanistujaisista kuvan. Kaikki nauravat, lapset pyörivät pöydän ympärillä ja pöydässä istui joukko upeita, vahvoja ja kauniita naisia. Ryhmän tuki auttaa. Oli kiva kuulla ja jakaa kirjavinkkejä, tietoa hyvistä hoitokokemuksista ("Hei jos etitte hyvää akupunktiopaikkaa, x oli loistava!") ja saada päänsä sisällölle järjestystä.

Ryhmätapaamispäivä ei ehkä ollut se kaikista sopivin, koska olin siellä aika sekaisin, henkisesti. Päivä oli alkanut vierailulla mielensärkijän luolaan sen roinavuoren keskelle. Minun piti käydä katsomassa, että sinne hoitoon jättämäni lemmikkini ovat vielä hengissä. Hyvä että kävin, nyt ne ehkä taas pysyvät hengissä kun lämpötila ei muistuta helvettiä. En olisi halunnut jättää niitä sinne, mutta kun muita hoitajia ei löytynyt... Vierailu meni muuten hyvin, mutta mielensärkijä halusi antaa minulle jotain vanhoja lompakossaan kuljettamiaan valokuvia, ja meni minun ja mieheni väliin niitä esitellessään. Siinä meinasi tulla paniikki, kun katsekontakti mieheen ei onnistunut. Vierailun jälkeen menin suoraan (täyttä laukkaa, koska laiminlyöjä oli keksinyt viime hetken ohjelmaa) elämäni ensimmäiseen akupunktioon. Onneksi neulat olivat tehokkaat, ja kohta olin melkein unessa. Hain tuolta apua pakkokiihotukseen, katsotaan, miten tehoaa. Kun lähdin akupunktiosta, olin loistavassa kunnossa. Kun suljin majapaikan oven takanani, iski kauhea oksettava olo. Tajusin, että minua itkettää. Kroppa pisti uhkavaatimuksen pystyyn: joko itket tai oksennat. Päätin itkeä. Puolta tuntia myöhemmin olo oli parempi. Sitten minua tultiinkin jo hakemaan ryhmän tapaamiseen. Olin kovasti halin ja itkun tarpeessa, mutta jaloissa pyörivät lapset olivat sitä vielä enemmän, joten tärisin keskenäni kunnes rauhoituin sen verran että pystyin olemaan sosiaalinen.

Jahka olen taas kotona, pitää kirjottaa noista lukemistani kirjoista enemmän. Siellä voin ajatella rauhassa.

Olen nyt reissussa ja kirjoittaminen miniläppärillä on sen verran raivostuttavaa, että pidetään postaukset lyhyinä toistaiseksi.

Luin Kun tiikeri herää -kirjan, jota pidetään traumaterapian klassikkona. Ärsyttävä opus. Jos siitä olisi poistanut puolet, asiaa ei olisi kadonnut yhtään. Trauma syntyy, kun ihminen kokee jotain järkyttävää, eikä luonnollinen jännityksen purku onnistu syystä tai toisesta. Järkyttyneenä tulee täristä, eikä tärinää saa estää lääkkeillä tai liiallisella fyysisellä koskettelulla. Yhtä kirjan harjoitusta olen vahingossa tehnytkin: olen "palannut kehooni" taputtelemalla itseäni kaikkialta. Muut harjoitukset olivat minusta vain haitallisia. Missään kirjassa ei kerrottu tarkasti, miten trauma puretaan.

Tuon kirjan sijasta kannattaa lukea "TRE-stressinpurkuliikkeet". Siitä löytyy sama info paljon tiiviimmin sanottuna ja kirjassa oikeasti esitellään hyödyllisiä harjoituksia. Kirjaa saa inhimilliseen hintaan mm. täältä. Kävin hakemassa lukemani kirjastosta, mutta taidan ostaa tuon ihan omaksi.

Kirjassa korostetaan, etteivät TRE-liikkeet korvaa terapiaa, mutta tärisemällä voi kestää käyntien välisen ajan.

Kaverini ei saanut tärinää aikaan kirjan liikkeillä, mutta tärisin malliksi, hän matki, ja tärinä löytyi sieltä. Youtubesta löytyy videoita tärisijöistä hakusanalla Trauma releasing exercises.