Löysin taas kaksi: Pojan huone (La Stanza del figlio, 2001) ja Turpa kiinni! (Tais-toi! 2003). Pojan huone kertoo perheestä, jossa kaikki on hyvin kunnes poika kuolee. Elokuva on ihana, sillä siinä ihmiset rakastavat toisiaan. Tulee hyvä olo, vaikka kaikki itkevät. Vaikka lapset tekevät mitä, heitä rakastetaan. On ihana seurata välillä tämmöistä todellisuutta.

Turpa kiinni! tuli telkkarista kolmoselta. Aloin katsomaan sitä ihan vain siksi, ettei muutakaan tullut, ja sitten kiljuinkin naurusta niin, että avokki tuli valittamaan ettei kuule omia ajatuksiaan räkätykseltäni. Täysi idiootti ja moniongelmainen rikollinen karkaavat mielisairaalasta idiootin suunnitelman mukaan, mikä sössii rikollisen hienon pakosuunnitelman. Mutta karkuun päästiin, hetkeksi. Menin jo laskuissa sekaisin, monestiko he jäivät elokuvan aikana kiinni, mutta hauskaa oli.

Ja unirytmini on täydellinen.

Taas minä nukun koko ajan. Olemme avokin kanssa ihmetelleet, miksi, mitä nyt on taas nousemassa, ja johan se selvisi. Nyt on (taas) käsittelyssä syyllisyys. Näin painajaista, jossa oli pelottavia, aikaa sitten kuolleita ihmisiä, jotka olivat hyvin vihaisia. Paikalla oli mies, joka näin jälkikäteen esitti mielensärkijää. Yritin pelastaa hänet näiden ihmisten vihalta, ja kääntää sen itseeni. Kun heräsin, aloin miettiä unta tarkemmin. Ne vihaiset ihmiset olin minä, ja he halusivat hyökätä mielensärkijän kimppuun, mutta aina vain käänsin heidän huomionsa itseeni, jotta mielensärkijä olisi voinut paeta. Hereillä (tai niin hereillä kun silmät kiinni maatessa voi olla) yritin sitten saada itseäni luovuttamaan, antaa niiden ihmisten olla vihaisia mielensärkijälle, mutta ei. Aina minä menin ja otin syyt niskoilleni. Loppujen lopuksi kaikkihan on minun vikani. Se, että Titanic upposi, oli minun vikani. Se, että Stalin pääsi valtaan ja Hitler voitti vaalit, on minun vikani. AIVAN KAIKKI on minun vikani.

En onnistunut edes siinä, että olisin saanut itseni vakuutettua siitä, ettei Titanicin uppoaminen ollut minun vikani. Yritin hyökätä mielensärkijän kimppuun, ja saada hänet tunnustamaan, ettei kaikki ollut minun vikani, hän vain nauroi minulle. Tottakai kaikki oli minun vikani. Aargh. Enkä edes osaa pysyä hereillä. Hitto.

Miksi on näin kuuma?! En saa nukuttua muutenkaan, eikä kuumuus helpota yhtään. Öisin en saa nukuttua, kun "isi tulee", tai sitten alan miettiä pelottavia asioita, kuten pakottiko mielensärkijä minut ja veljeni tekemään jotain jotta hän saisi katsella... Eikö olekin rentouttava ja unettava ajatus? Avokkia ottaa päähän, kun nukun kaiket päivät, emmekä voi tehdä mitään yhdessä.

Olen löytänyt oudon avun elokuvista. Pitää olla semmoinen elokuva, jossa paha saa palkkansa. Ja siinä pitää olla joku hyvis, joka rökittää sen pahiksen kunnolla. Semmoisen elokuvan nähtyäni nukun hyvin. Vielä viikko, ennen kuin terapia jatkuu. En malta odottaa.

Avokilla on ollut tänään huono päivä. Riitelimme varmaan kolmeen otteeseen aivan tyhjästä. Kävin sitten joka välissä kaupungilla pyörimässä, ettei tulisi riideltyä lisää. Tuli siinä välillä mieleen, että joko olen osastokunnossa. Jos sitä menisi sinne lepäämään. Hitto vaan, kun se suljettu, jolla aikoinaan olin, on jo tässä välissä ehditty sulkea osana valtion jotain säästöohjelmaa tms. Vai oliko se kunta joka yritti säästää? Nyt en sitten tiedä yhtään, minne sitä joutuisi. Toisaalta johan tässä on ihmisiä sairaalaan päätynyt. Kaverin kaveri joutui sairaalaan kun ei pysy pystyssä, sydän oireilee ja muuta kivaa. Ollut kohta viikon siellä, eivätkä lääkärit vieläkään tiedä muuta kuin että vika ei ole missään, mistä he ovat etsineet. Toinen kaveri päätyi sairaalaan verenkiertohäiriön takia, ollut osastolla jo kaksi päivää.

Avokilla on loman alkamisstressi, pitää päästä purkamaan kaikki töissä syntyneet turhautumiset ja stressit ja kun minä olen kotona, minä joudun myös niiden kohteeksi. Onneksi hän kohta lähtee reissuun isänsä kanssa, niin emme ehkä revi toisiltamme päitä irti neljän seinän sisällä. Itsestäni en nyt sitten tiedä, mikä on. Öisin en saa unta, koska "isi tulee!". Ei auta, vaikka hokisin mitä, isi tulee kuitenkin. Rauhottelu ei toimi, eikä toimi sekään että pelottelisin itseni hengiltä. Olen telkkarista oppinut että ihminen voi pelätä vain tietyn ajan täysillä, sitten loppuvat välittäjäaineet ja pelon on pakko hellittää. No, nukahtaminen ei silti onnistu. Pelkään täysillä hetken ja sen aikana onnistun pomppaamaan sängystä, ravaamaan ympyrää kämpässä ja saamaan kehoni niin hereille, ettei nukahtamisesta voi puhuakaan. Onneksi ei tarvitse pysyäkään päivällä hereillä, tulee vain riideltyä avokin kanssa.

Meidän piti tänään lähteä avokin vanhempien luo kylään pariksi päivää. Eilen illalla tuli viesti, että ei kannata tulla. Avokin isä oli ryypännyt ja ruvennut väkivaltaiseksi avokin äitiä kohtaan. Se perinteinen suomalainen illanvietto: vaimo juoksee pakoon naapuriin ja isäntä viettää yön putkassa. Nyt avokki on ihan järkyttynyt. Onhan hänen isänsä aiemminkin juonut, mutta ei hän ole aiemmin ruvennut väkivaltaiseksi. Nyt ei ole ollut mitään työstressiäkään, jolla tuota voisi yrittää selittää. Toivottavasti saavat asiansa kuntoon. Heillä on ollut kiva käydä ja haluaisin lapselleni joskus kivan mummolan, en semmoista jossa juodaan ja tapellaan.